Mitt Romney style 26.01.2014

Netflix julkaisi 24.1.2014 dokumenttielokuvan ”Mitt”.

Elokuva kertoo Mitt Romney kampanjasta Yhdysvaltojen Presidentiksi. Tykkäsin filmistä todella paljon ja se herätti ajatuksia siitä, miksi poliitikkojen, yritysjohtajien ja viihdetaiteilijoiden kannattaisi kertoa enemmän itsestään dokumentilla.

Luonnollisesti tiedän amerikkalaisesta kulttuurista ja politiikasta vain vähän. Tiedän, että eurooppalaisten ehdokas oli Barack Obama ja amerikkalaisista 51.1% kannatti Obamaa.  Se, mitä tiedän vastaehdokkaasta Mitt Romneysta, sain tietää Obaman kampanjan kautta.  En voi kiistää, etteikö ”Mitt Romney style” parodialla Gangnam style -videosta olisi valtavan suuri merkitys mielikuvastani tästä presidenttiehdokkaasta.

Elokuva Mitt piirtää aivan toisenlaisen kuvan ehdokkaasta. Elokuvassa hän on hauska, analyyttinen, vilpitön, rehellinen, epävarma, huolestunut, perheellinen ja ennen kaikkea hyvä häviäjä. En tiedä onko hän tuollainen oikeasti, mutta elokuva näyttää hänet tuollaisena. Kamera on saanut olla lähellä ehdokasta. Elokuvassa näemme tilanteita ja paikkoja joihin normaalisti ei nähdä. Ne ovat niitä tilanteita, joissa ei tarvitse esittää, joissa ollaan aidoimmillaan.

Kun arkielämässä valitsemme ystäviämme, toivomme heiltä aitoutta ja rehellisyyttä. Emme halua ystäviksemme ihmisiä, jotka esittävät olevansa jotain muuta kuin mitä ovat. Haluamme ystäviltämme ymmärrystä ja myötätuntoa. Emme myöskään tuomitse ystäviämme jos he erehtyvät tai tekevät virheitä. Me kutsumme sitä inhimillisyydeksi.

Elokuva Mitt opettaa sen, että julkisuuden henkilö voi näyttää muille olevansa ihminen kaiken hälinän takana. Mitä enemmän hän näyttää itsestään inhimillisiä puolia sitä helpompi hänestä on pitää.

Jos minä saisin päättää, niin tekisin mieluusti seuraavista henkilöistä samanlaisen elokuvan. Pekka Perän, Sakari Tammisen, Jari Sarasvuon, Pekka Himasen, Timo Rädyn, Matti Vanhasen, Paavo Arhinmäen, Jenni Vartiaisen, Jare Tiihosen ja Timo Soinin tulisi katsoa tämä filmi ja miettiä ”miksi en tekisi samanlaista?”. Esimerkkihenkilöt ovat suomalaisia vaikuttajia, joista jokaisella meistä on voimakas mielikuva. Todennäköisesti mielikuva on aivan väärä, koska sen on meille kertonut joku kolumnisti tai uutistoimittaja. Dokumentti  on voimakas työkalu, jolla voi kertoa itsestään enemmän. On ihan ok, kertoa itsestään vähän enemmän kuin vain otsikkotasolla.

En puolusta yhtään Talvivaaran ongelmia, mutta jos Pekka Perä olisi antanut minun tai Hesarin seurata, mitä kulisseissa tapahtuu olisi asialla nyt myös inhimillinen ja toinen puoli. Nyt meille jäi vain sotkettu ympäristö, ilman selitystä.

Aina löytyy ihmisiä, jotka eivät halua nähdä mitään hyvää toisissa ihmisissä. Heitä koskee sanonta ”lukea kuin piru raamattua”. He saavat vain lisää vettä myllyyn mistä tahansa esiintymisestä. Mutta me muut teemme päätöksemme sen perusteella mitä näemme ja kuulemme. Silloin omaehtoinen päätös kertoa asiasta tai jakaa pala elämästään on aina eduksi esittäjälleen. Totuus on aina puolellasi, kuten sanotaan.

Tällä Snowdenin ja Assangen aikakaudella avoimuus on valttia. Uskon että ne, jotka tässä ajassa ovat avoimia, selviävät voittajina. Jos olet poliitikko, johtaja tai viihdetaiteilija, niin näyttämällä jonkun palan oikeasta itsestäsi et menetä sitä mikä sinussa on ainutlaatuista. Pikemminkin päinvastoin: dokumentti syventää sinua ja luo katsojalle persoonan. Voin lyödä jopa vetoa, että olet suositumpi kuin ennen. Esimerkiksi, miten paljon enemmän pidämme Steve Jobsista hänen elämäkerran jälkeen ja annamme anteeksi hänen erikoiset piirteensä? Tai miksi Arman Alizad voittaa kaikki palkinnot mitä voitettavissa on? Siksi, että hän on rehellinen ja avoin… hänelle sopivalla tavalla.

Ja tämä sama pätee myös Mitt Romneyhin. Mistä minä voi tietää mitä hän ajattelee, mutta hän esiintyi elokuvassaan hyvin. Voi totta kai sanoa, että koko filmi oli julkisuustemppu. Siihen emme koskaan saa vastausta, mutta tässä kisassa Mitt voitti kyllä Obaman.

Elokuva on katsottavissa Netflixissä klikkaamalla tästä (vaatii tietenkin katseluoikeuden)