Kahden polven treffit (18eps)

KAHDEN POLVEN TREFFIT YLEAREENASSA

On vaikea arvioida miten paljon ohjaajan edelliset työt vaikuttavat uusien töiden saamiseen, mutta yleisesti sanotaan: ”Olet niin hyvä kuin viimeisin työsi on”. Tässä Kahden polven treffit -tapauksessa, Presidentintekijöillä oli merkittävä vaikutus. Lupa välitää -kampanjan tuottaja Anne Flinkkilä oli katsomassa Tampereen ensi-iltaa ja heti leffan loputtua tuli sanomaan, että olisit varmasti oikea henkilö tekemään kampanjaan sopivat lyhytelokuvat.

Presidentintekijöiden aikaan olin kovin huolissani, että miten tämä kaikki hälinä tulee vaikuttamaan työhöni? Tämä Anne Flinkkilän kanssa käyty lyhyt vuoropuhe vakuutti, että Pressat eivät tule vaikuttamaan negatiivisesti työhöni, muuta kuin Jokerihallin lähellä majailevien henkilöiden kohdalta.

Sain Annelta tarjouspyynnön, jossa pyydettiin miettimään mitä Lupa välittää -kampanjan  lyhytelokuvat voisivat olla?

Dokumenttifilmien ajatuksen synty voidaan siirtää niinkin kauaksi kuin Michael Mooren Bowling for columbine -elokuvaan. Elokuvassa on kohtaus, jossa Moore tapaa kohurokkari Marilyn Mansonin. Mansonia syytettiin toimineen inspiraationa Harrisin ja Kleiboldin toteuttamaan veritekoon. Moore kysyy Mansonilta: ”Mitä sanoisit näille kahdelle pojalle, jos siihen olisi vielä mahdollisuus?”.

Manson vastaa mielestäni nerokkaasti: ”En sanoisi mitään…(tauko) minä kuuntelisin”.

Tästä yksinkertaisesta, mutta hyvin tärkeästä lauseesta syntyi ajatus Kahden polven treffeihin.

Etsimme 18 paria, joita erotti sukupolvet, mutta yhdisti samassa iässä koettu ongelma tai tapahtuma. Listasimme ensiksi aihealueet, joista halusimme tietää lisää. Aiheet olivat yleisiä ja suuria aiheita kuin: köyhyys, ulkonäkö, kuolema, uravalinnat, raha. Olisimme halunneet myös käsitellä aborttia, mutta se osoittautui mahdottomaksi toteuttaa. Nuoria abortin tehneitä naisia löytyi helposti, mutta vanhoja ihmisiä emme löytäneet millään. Abortti on näemmä edelleen yksi yhteiskuntamme suurimpia tabuja. Nuoret naiset olivat korkeintaan kertoneet abortista parhaalle ystävilleen. Nuorten suurin pelko oli, että jos he suostuvat filmiin, niin silloin myös heidän vanhempansa kuulisivat asiasta. Anonyymisti asiasta oltiin valmiita puhumaan, mutta sumennetut kasvot eivät soveltuneet kampanjan tyyliin. Aborttia ei sosiaalisista syistä saanut tehdä ennen vuotta 1970 tuolloin laittomat abortit olivat ilmeisesti todella yleisiä. Laittoman abortin tekeminen on varmasti ollut 50-luvulla hyvin traumaattinen ja pelottava kokemus. Ymmärrän, että abortti on haluttu unohtaa ja onhan kyseessä ollut lain silmin katsottuna rikollinen teko. Tästä syystä emme lyhyessä ajassa saaneet yhtäkään vihjettä iäkkäästä abortin tehneestä naisesta. Heitä varmasti on paljon ja tässä onkin hyvä dokumentinaihe sellaiselle, joka haluaa vähentää näiden ihmisten taakkaa.

Kuvallisesti halusin kokeilla elokuvista tuttua selän takaa kuvattua dialogikuvausta.

Tämä tarkoitti sitä, että kuvasimme haastattelun leffakohtauksen tapaan. Tähän oli kaksi syytä. Ensinnäkin olen suuri etualojen ystävä ja toiseksi kuvaajat ja kuvaustilanne on helpompi unohtaa, jos kameraoperaattoria ei näe. Myös ”keskustelijat” istuvat vierekkäin ja katsovat samaan suuntaan, jolloin vaikeista asioista on helpompi puhua kun voi katsoa taivaan rantaan, eikä toisen silmiin. Tämä tekniikka onnistui näissä filmeissä erittäin hyvin.

Kuvitus on maltillista ja keskittyy enemmän henkilöiden kasvoihin ja yksityiskohtiin kuvauspaikasta. On sanomatakin selvää, että aiheeseen sopivaa kuvitusta ei pysty tekemään, koska asiat ovat tapahtuneet vuosikymmeniä sitten. Joissakin tarinoissa saimme käytettäviksi haastateltavien nuoruuskuvia.

Juha Kärkkäinen leikkasi haastattelujen keskeisimmät asiat yhdeksi kokonaisuudeksi ja lisäsi kuvituskuvat rytmittämään puhetta ja tunnetta.

Tykkään käyttää paljon musiikkia ja siksi jokaisessa jaksossa on tauoton musiikki. Ymmärrän että se ei kaikkia miellytä, mutta tällaisessa lyhyessä ja tehokkaasti käytetyssä ajassa tunteen välittäminen on helpompaa, jos tunteen apuvälineenä on paljon musiikkia.

Tämä on koulukuntakysymys, sillä tosidokkaristit ovat sitä mieltä, että hyvä tarina ei tarvitse ympärilleen tehokeinoja.

Ensimmäinen kuvattu jakso on Riitta Rantasen jakso, joka käsitteli laihduttamista. Tämän kuvauspäivän jälkeen tein päätöksen, että loput 17 jaksoa kuvataan pelkästään kiintolaseilla. Huomasin kuvaustilanteiden olevan hyvin rauhallisia ja mitään ei tapahdu  nopeasti. Kuvattavat ymmärsivät mitä olemme tekemässä ja antoivat myös meille mahdollisuuden tehdä työmme niin hyvin kuin mahdollista. Zoom-lasi on tietenkin kuvan rajauksiltaan helpompi käyttää, mutta liikkuu se jalustakin.

Värimäärittelyssä on käytetty DaVincin resolve-ohjelmaa ja tässä tuotannossa Optiparin Iikka Kinnunen pääsi loistamaan. Referensseinä käytimme Gone girl -elokuvan traileria ja valokuvia. Kauttaaltaan koko sarjassa on hyvin lämmin ja mattapintainen tunnelma.

Huomioimme kuvanlämmityksen jo kuvausvaiheessa ja kelvinit oli monessa kohdin 9000 -luokkaa. Tiedän, että tässäkin on koulukuntaeroja ja sellaisia määrittelijöitä, jotka sanovat, että kelvinit voi säätää täydellisesti jälkeen päin. Jotenkin vain haluan olla taikauskoinen ja nähdä vielä kaikuja kehittymättömästä digi- ja analogiajasta.

Kuten alussa totesin, niin ohjaajan viimeisin työ on aina se parhain. Näin se on tässäkin tapauksessa.

Tekniset tiedot:

Kuvattu Canon c500 ja c300 kameralla

Canon cinelenses laseilla joista pääasialliset lasit olivat 135mm ja 85mm lasit.

Lekattu AVID mediacomposer ohjelmalla ja värimääritelty Da-vince Resolve -ohjelmalla.

Kuvattu HDtasoisena ja materiaalia kertyi 4 teraa. Kuvauspäiviä 19 kappaletta.