Aika jonka sain kuvauspäiväkirja osa 2 03.01.2020
(Tunnelmia, ajatuksia ja pohdintoja elokuvan teosta. Tekstit on alunperin julkaistu Facebook -päivityksinä syksyllä 2019)
Päivät 15 ja 16 (+ne 2).
Toinen kuvausjakso Aika jonka sain -leffasta starttasi eilen.
Oikein ärsyttää kun mikään ei mee huonosti,
kaikki näyttää hyvältä ja ollaan pysytty vielä aikataulussakin.
Tosin tänään jäätiin hiukan jälkeen, mutta toisaalta meidän ruokatauko tais olla lähemmäs tunnin ja joillakin jopa 1.5 tuntia tai ehkä jopa enemmän?
Eilen tuotannossa ajattiin kolari ja tänään paikallinen fysioterapeutti yritti nöyryyttää (syyttä) meidän linjatuottajaa.
No kolarista selvittiin säikähdyksellä ja ripitykseen löytyy varmasti syy jostain henkilökohtaisen elämän hankalasta tilanteesta, eikä siitä, että me oltaisin tehty jotain huonosti. Onneksi meidän Julia osaa laittaa tällaiset tapahtumat ihan omaan kategoriaansa eli samantein unohtuviin asioihin.
Sit roolituksesta muutama seikka. Leffoihin pitää aina valita näyttelijöitä, jotka ovat rooleihin sopivia. Tämä on tietty ihan selvä juttu.
Mut leffoissa on paljon rooleja, jotka ovat yhden kohtauksen rooleja, joihin tarvitsee muutakin kuin vain avustajan taitoisia tyyppejä. Yleensä näitä roolitetaan tutuista tai sit mietitään jotain yllättävää, eli ihmisiä, jotka ovat tuttuja jostain toisesta yhteydestä, eli toisin sanottuna julkkiksia.
Tässä haetaan tietty hauskaa yhteyttä leffaan tai sitten yritetään kosiskella yleisöä jostain sellaisesta ryhmästä, joka ei ole niin lähellä elokuvan suoranaista kohdeyleisöä.
Tällaisia roolituksia tietty jännittää aika paljon ja jos ihan rehellisiä ollaan niin eihän näitä näyttelijätaitojen takia oteta vaan sen muun näkyvyyden takia.
No tänään meillä oli juuri tällainen roolitus personal trainerin roolissa, jota esitti siis (one and only) Arttu Lindeman.
Eli meikäläistä jännitti ihan sikana, että tuleeko tästä nyt sit yhtään mitään.
Kun ensimmäinen kohtaus lähti käyntiin ja Läikkyy näytteli kuin itse Robet DeNiro olisi tullut käymään kuvauksissa. Mä olin ihan myyty ja tää leffa ei ainakaan jää Lindemanista kiinni, sen vertaa vakaata oli hänen suorituksensa.
Muutenkin on jo aika voittaja-fiilis, kun musta kaikki tässä leffassa tuntuu ihan järjettömän hyvältä. Jotenkin tämmönen hyvän olon tunne vaan kalvaa omaa selkäpiitä, että meneekö jokin sit todella pieleen ja mä en vaan huomaa sitä?
Kuvauspäivä 17.
Ekaksi hyvät jutut.
Meidän kenttäleikkaamo Moision kartanolla on tehnyt ”dailiesien” kanssa ihan pirun hyvää työtä. Tämä siis vaikuttaa ohjaajaan positiivisesti, koska tehty materiaali näköjään toimii.
Sit eilen illalla vikat kohtaukset tarjosivat uskomattoman hienon tunnelman. Tämä johtui siitä, että Elimäen VPK kävi tyhjentämässä yhden säiliön vettä meidän kuvausryhmän päälle.
Älytöntähän tässä on se, että vaikka on syksy ja ulkona sataa, niin se sadehan ei ole hyvää sadetta. Hyvä sade tulee vain letkusta.
Tämä episodi muistutti myös vanhoista filmiajoista kun yksi 16mm filmikakku vastasi noin 10-12 minuuttia materiaalia. Paloauton säiliössä kun riitti vain kymmeneksi minuutiksi vettä.
Toinen yllättävä seikka tapahtui kun ”kilpaileva” ohjaaja Taavi Vartia sattui liikkumaan lähistöllä ja tuli vierailemaan kuvauksissa.
Kun Taavi istui tossa monitorin vieressä niin hän totesi, että ”Monesti sitä on ollut kuvauksissa, mutta todella harvoin toisen ohjaajan kuvauksissa”.
Tää on kyllä niin totta.
Valoryhmät, assarit ja jne… tietenkin sukkuloivat tuotantoyhtiöiden välillä, mutta tuottajat, ohjaajat ja muut taiteellisesti keskeiset ihmiset ovat harvoin vierailuilla muiden kuvauksissa katsomassa kollegoidensa työtä.
Mun mielestä tämä on seikka mikä voisi kyl muuttua. Tietty me tuottajat mutistaisiin kotona, että ”miten ne noin tekee” ja ”onpa amatöörejä” tai jotain muuta yhtä rakentavaa.
Tämän sietämisen hyvä puoli on se, että tuotannot ja osaaminen kehittyy. Ihminen oppii apinoimalla ja ohjaaja tai tuottaja ei ole tämän evoluution yläpuolella.
Pitää sanoa, että itse olen ehtinyt urani alkutaipaleella nähdä useiden tuotantoyhtiöiden tuottajien ja ohjaajien työskentelymalleja.
Näistä mahdollisuuksista isoin on ollut Solarin ja tarkemmin Sirkka Rautiaisen tarjoama Pahat Pojat -elokuvan making-of:in tekemin.
Edelleen valtaosa tavoistani ohjata ja tuottaa on Solarilta opittua.
Jo pelkästää toisten tuotantojen callsheetin näkemisestä on ihan mielettömästi hyödyötyä. Esim. Tähän tuotantoon tehtiin eräänkin tuotannon kaltainen ”tuotantoraamattu” jossa on kaikki tuotantoon liittyvä informaatio selkeästi yksissä kansissa. Infon jakaminen on perus juttu, mutta tämä esimerkki oli todella selkeästi ja havainnollisesti tehty. Tämäkin tapa tulee meille käytännöksi.
Kaikki tällaiset kehittää alaa ja osaamista, eikä ne ole millään muotoa muilta pois.
Meidän Julia on monesti sanonut, että myös aikuisilla pitäisi olla mahdollisuus jonkin sortin TET-harjoitteluun. Mä kyl kannatan tätä ja tämä on myös avoin kutsu, et ”kyllä meidän kuvauksiin voi tulla kylään”.
Sit ne huonot.
En ees viitti sanoa ääneen miten myöhässä eilen oltiin.
Kuvauspäivä 20. + ne 2.
Meidän leffassa on paljon kohtauksia kotona. Tämä siis tarkoittaa sitä, että ollaan oltu samassa lokaatiossa vähintään viikko.
Samassa lokaatiossa kuvaamisessa on tietenkin etuja. Kokoajan ei ole kiire jonnekin muualle ja ottojen valmistelut ovat nopeampia. Negatiivinen puoli on se, että samassa lokaatiossa oleminen saa ajattelemaan elokuvaa hyvin pysähtyneenä teoksena. Tätähän se ei tietenkään tarkoita, koska kohtaukset tulevat eri puolille elokuvaa ja ovat ihan loogisia jatkumon kannalta.
Onneksi tämä koti-jakso päättyi eilen, kun päästiin raveihin. Vaikka yleisötilaisuuksissa kuvaaminen luo omia vaikeuksia, niin samalla siinä on jotain hohdokasta. Samaan aikaan kun ihmiset jännittävät hevoskilpailuja, me jännitetään onnistuuko kuvat ja pystytäänkö kuvaamaan kaikki ennen kuin tilaisuus loppuu.
Paljon puhutaan siitä avoimuudesta elokuvan teossa, niin tätä se minusta parhaimmillaan tarkoittaa.
Yleisö (taisi siellä olla yksi toimittajakin) näkee, miten elokuvaa tehdään. Miten paljon yhden kohtauksen tekeminen vaatii työtä ja kuinka motivoituneesti ja saumattomasti ihmiset tekevät työtään yhteen. Samalla pystymme näyttämään yleisölle, että emme ole itseriittoisia, kusipäitä tai taiteilijoita, jotka pystyvät tekemään työtään ainoastaan huutamalla.
Elokuvatyöryhmä varmasti haittaa kaikkien muiden normaalia elämää, mutta yritämme tehdä kaiken hienotunteisesti ja nopeasti.
Olemme tiellä, mutta pyydämme sitä anteeksi. Me teemme kulttuuria, joka jää elämään. Ja vielä sadan vuoden päästä joku tutkija tutkii elokuvataidetta peilinä sen ajan ihmisiin ja ajatuksiin. Samalla lailla, kun me hämmästelemme Finlaysonin työntekijöiden poistumista töistään sata vuotta sitten.
Se on totta, että työmme on paikoitellen hermoja raastavaa, välillä väsyttää, välillä vaaditaan, välillä on kylmä, välillä on pimeää, välillä on kuuma ja välillä on mitä tahansa, mikä saa tuntemaan olonsa epämukavaksi.
Mutta työmme on hyvin usein palkitsevaa, tapaamme mukavia ihmisiä, kaikki ovat motivoituneita, kaikki haluavat onnistua, kaikki kokevat tekevänsä jotain tärkeää, kaikki tekevät jotain sellaista johon palataan sadan vuodenkin jälkeen ja kaikki ovat tasa-arvoisia.
Ja mikä parasta: Se mitä me nyt teemme, on aivan varmasti jonkun mielestä parasta elokuvaa mitä he ovat koskaan nähneet.
Ainoastaan asenteella, osaamisella ja positiivisella mielellä on merkitystä. Näin se on kaikissa työpaikoissa.
Meidän tuotannot pyrkii olemaan hyviä, mutta ne eivät ole läheskään täydellisiä. Ainoastaan raha vaikuttaa siihen, kuinka vähän yhteen päivään voi sisällyttää kohtauksia. Elokuvassa jokainen kohtaus on tärkeä ja ne on kuvattava.
Haluan oppia ja opin parhaiten siitä, että kerrotaan positiivisia asioita. Asioita mitkä on tehty hyvin, asioita missä joku on sanonut kivasti ja nostamalla esiin toimintamalleja, jotka on koettu hyviksi.
Aina ei onnistu, mutta itsekin pyrin tähän samaan, olemaan motivoiva työnantaja.
Hyviä kuvauspäiviä kaikille.
Viimeinen kuvauspäivä.
Viimeinen kuva vapauttaa. Se pyyhkiin kaikki tuotannon ikävät hetket pois. VIimeisen kuvan jälkeen ei ole kylmä, ei liian kuuma, ei väsytä, ei ole univelkaa, ei ole nälkä. Viimeiseen kuvaan ja kiitokseen päättyy myös kaikkien sen hetkinen yhteinen taival. Viimeisen kuvan jälkeen kellään ei ole enää kiire. Monella tapaa kuvausten päättyminen tuntuu kuolemalta.
Samalla viimeinen kuva tuntuu ihan mielettömän hyvältä, ilolta sekoittuu haikeuteen. Ilo siksi, että kaikki sen hetkinen osaaminen ja into on saatu tallennettua ja haikeus siitä, että seuraavaan kertaan voi kulua yllättävän pitkä aika.
Elokuvan kuvaukset ovat vähän kuin armeijamuistot, kriisitilanne tai rippileiri. Muutama ihminen maailmassa on jakanut sen saman kokemuksen kuin minä. Kuvausten jälkeen nämä yhdessä koetut asiat ovat muille kuin lomakuvien katsomista. Kuvauksissa syntyneet vitsit ja sanonnat lähinnä ärsyttävät lähipiiriä. Eikä ole ketään kenen kanssa voisi jakaa cateringpisteen löllökarkkien koostumuksen muistikuvia. Kuvauksista tulee kuin ex-kumppani, asia josta ei nykyisessä todellisuudessa voi sanoa sanaakaan. Kuvausten jälkeen jää ikään kuin yksin. Onneksi on vielä karonkka ja jossain etäisessä tulevaisuudessa ensi-ilta, jolloin kokoonnutaan vielä yhteen edes hetkeksi.
Se on tosin laiha lohtu, sillä ne muut ovat olleet jo toisissa tuotannoissa useasti ja uusi “perhe” on synnytetty jo jonnekin toisaalle, jonnekin mihin me emme ole enää tervetulleita.
Vaikka sanon että inhoan kuvauksia, niin en oikeasti inhoa kuvauksia. Loppujen lopuksi inhon sitä taakkaa, mikä tulee kolmen pestin hoitamisesta mitkä olen itselleni luonut. Toivonkin suuresti, että jonain päivänä vastuuni rajoittuu vain ohjaamiseen eikä minun tarvitse toimia saman aikaa tuottajana ja toimitusjohtajana.
Sain viettää tämän ainutlaatuisen hetken todella hienojen ja hyvien tyyppien kanssa. Mitä me koimme näiden viiden viikon aikana, karttuu meidän kokemuspankkiimme. Näillä opeilla osaamme jatkossa taas vähän paremmin tehdä rakastamaamme työtä.
Kiitos teille kaikille.
Ryhmäkuvasta puuttuu vielä seuraavat hienot tyypit:
Noora Tökkeri, Elina Eskelinen, Emma Leiniö, Pia Honkaharju, Elisa Rajalin, Tiina Jokinen, Vesä Väisänen, Anri Karhu, Juha Kärkkäinen, Iikka Kinnunen.
