Yhteisvastuu dokumentit “Mosambik” ja “Nuorten yksinäisyys”

Tapasin Maria Inocencian Mosambikissa 2010. Tapaamisemme kesti noin tunnin ja tähän tuntiin olen palannut takaisin hyvin useasti.

Ensinnäkin siksi, että Marian kohtalo on täysin väärin. Mutta hänen kohtalonsa ei ole uniikki. Maailmassa on miljoonia hänen kaltaisiaan. Marialla on ollut syntymästään asti HIV/AIDS.

Tuntuu todella epäreilulta lentää maailman toiselle puolelle kuvaamaan häntä ja saada siitä vielä palkka. Tällaisena hetkenä on erittäin ristiriitaista olla ohjaaja.

Oli itsestään selvää, että Marian tarina oli mielenkiintoinen. Maria oli hyvin filmaattinen ja kaikesta vain näki heti, että tästä tulee hyvä filmi vaikkakin hyvin lyhyt. Filmin tekijänä kun arvioin tilanteita lopputuloksen kannalta. Tätä varten minut oli lennätetty tänne ja tämän minä osaan. On hyvin ristiriitaista olla 20 sentin päässä kameranlinssini kanssa kuoleman sairaan lapsen edessä. Mielessäni käy vuorotellen kaksi asiaa. Nyt tulee kaunis kuva ja samalla: tämä tyttö ei elä enää vuottakaan.

Tästä syntyy suuri moraalinen ongelma. Mitä tässä tilanteessa kuuluu tehdä, jotta tekee oikein? Jotta kukaan ei tuomitse sinua siitä, että olet viettänyt tunnin hänen kanssaan ja vienyt hänen sielunsa mustassa muovikortissa mukanasi? Tämä kummittelee mukanani lopun elämääni, sillä itsestäni tuntuu siltä, että en tehnyt mitään.
En osannut.

Saimme muutaman kuukauden jälkeen viesti Mosambikista, että Maria oli kuollut.
Kysyin koska tämä tapahtui?
Minulle sanottiin: ”Eilen iltapäivällä, noin kahden aikoihin.”

Samaa aikaan kun me katsoimme koko työryhmällä ensimmäistä kertaa yhdessä filmiä Maria Inocenciasta.