Solita kaikki digitalisoituu

Halusin tehdä Solitan yritysvideoksi ihan rehellisen kollaasivideon. Tämän työn myötä minusta tulikin suuri kollaasien ystävä. Kollaasivideo on siinä suhteessa tekijälle antoisa, että onnistuessaan kokonaisuus saa kuvat välittämään katsojalle syvempiä merkityksiä kuin mitä niissä itsekseen olisi. Kollaasivideon ehdottomasti hankalin puoli on se, että materiaalia pitää kuvata todella paljon. Jos materiaali ei asiakkaan omasta maailmasta suoraan synny, on tarjoiltava maailma keksittävä.

Kun materiaalimäärä ja ennakkosuunnittelu ovat kunnossa, leikkauspöydällä on helppo fiilisellä. Hyvä esimerkki on Armanin viimeinen ristiretki, jonka jokaisen jakson lopussa on joku kuvakollaasi. Tuollaisesta materiaalista on helppo poimia hyviä hetkiä ja koota ne musan ja puheen kanssa tunteisiin vetoavaksi kokonaisuudeksi. Tilanteet ovat aitoja ja sellaisena ne välittyvät myös katsojille. Huomattavasti vaikeampaa olisi tehdä elokuvaan nuoruusvuosia käsittelevä kuvakollaasi, jossa käydään vuosikymmen kuvien kautta läpi. Kuinka lavastaa tilanteet ja kuvata aidon oloisia tuokiokuvia joista pahimmassa tapauksessa käytetään vain muutama kuva?  Kun niiden pitää kertoa kaikki oleellinen.

Solitan filmiä kuvattiin yli puolentoista kuukauden ajan. Sovimme, että kannan kameraa mukanani ja kun näen hyvän tilanteen, otan sen talteen, sopi se filmiin tai ei.

Meillä oli onnea mukana, sillä meillä oli tuohon aikaan paljon kuvauksia eri puolella Suomea ja pystyimme ottamaan kuvausten jälkeen monenlaisista tilanteista erillisiä otoksia Solitan filmiä varten. Erikoisuudeksi valitsin maisemia, ihmsten kasvoja läheltä, etäisiä kavelyitä ja muuta kiinnostavaa.

Tässä filmissä on tietenkin paljon kuvia meiltä kotoa, ylijäämämateriaalia aikasemmista tekeleistä ja todella paljon sukulaisia. Omissa nurkissa kuvaaminen ja tuttujen käyttäminen kuvissa on itselle ajatustasolla aika iso ongelma. Ei siksi, että he olisivat huonoja tai se tuntuisi minusta nepotismilta. Syy piilee siinä, että jos käytän omia tuttujani filmeissä, näyttää jälki omaan silmään kotikutoisilta. Lohduttaudun sillä, että kukaan ulkopuolinen ei takerru minun omiin tuttuihini vaan kaikki soljuu sulavana kuvavirtana eteenpäin.

Äänitys on tehty Kampin parkkihallin perimmäisessä nurkassa autossa Anu Sinisalon kanssa. Anu on sen verran hurmaava ja autossa oli hyvä tunnelma joten taisin äänittää muutaman kierroksen ihan vain omaksi iloksi. Teksti on aika pitkä, joten useamman otoksen jälkeen autoni muuttui pieneksi turkkilaiseksi saunaksi. Tämä toi oman lisänsä äänitykseen ja ehkä se jopa kuuluu tuossa spiikissä.

Filmi leikattiin alunperin yhteen pitkään kappaleeseen, mutta konsultien toimesta leikkaukseen otettiin myöhemmin mukaan myös toinen biisi. Otsikoinnit lisättiin kuvaan leikkauksen viimeisessä vaiheessa, luomaan ryhtiä ulkoasuun.

Harvinaiseksi tämän projektin teki se, että filmin ensi-ilta järjestettiin Tampereen Plevnassa.